Ilon olemus

Joulu on tunteiden juhla. Siihen kohdistuu vahvoja tunneodotuksia. Jouluna maallistunutkin ihminen voi olla avoimesti kristitty. Hän voi täysin rinnoin laulaa Jeesuksesta kauneimmissa joululauluissa. Minunkin seurakuntani joulukuun tilaisuuksissa kirjataan 5000 käyntikertaa. Joulun lisäksi suomalainenhan voi olla kristitty vain hautajaisissa.

Uskon, että osallistumisen pintamotiivien takana on osin tiedostamatonkin aavistus siitä, että jouluun kätkeytyy jotakin ulkonaista tunnelmointia enemmän. Ihmisen tunnus on kaipaus, odotus ja ikävä. Enkeli ilmoitti ensimmäisenä jouluyönä "ilosanoman, suuren ilon." C.S. Lewis, kuuluisa kirjailija ja J.R.R. Tolkienin ystävä kuvaa 27-vuotiaana kokemaansa kääntymystä Ilon käsitteellä. Ilo sanan syvässä merkityksessä ei merkitse hauskanpitoa, ei viihtymistä, ei hyvänolontunnetta, ei toiveiden täyttymistä. Ilo ei merkitse iloisuutta.

Ilo on enemmän kuin tunne. Siitä ei voi puhua ("Vovon man nicht sprechen kann, darüber muss mann schweigen"), koska sen voi vain aavistuksena kokea. Iloita voi itkiessäkin, kuten hieno virsi 243 osoittaa. Ilo on Jumalan suurin lahja. Ilo on intuitiivinen, Jumalan antama kokemus siitä, että usko on totta ja olen turvassa, rakastettu ja Hänen kämmenellään. Joulu on ikkuna tuohon iloon, joka syntyi Betlehemissä.

Hallinnon näkökulma

Viime päivinä olen läheltä seuraillut korkean kirkollisen toimijan tapaa hoidella rekrytointiin liittyvää prosessia. Hallinnollinen puoli on sujunut säädösten puitteissa. Hakijoiden kohdalla on käytetty järkevääkin harkintaa. Ratkaisut ovat perusteltuja ja tehty kirkon parasta ajatellen.

Toisaalta kuuntelu, avoimuus ja vuorovaikutus muiden, siis alempien toimijoiden kanssa on jäänyt alkeelliselle tasolle. Kommunikaatio on tapahtunut kirjallisesti, yksisuuntaisesti ja yleensä virkakielellä. Alemman toimijan, joka ratkaisun seuraukset ensisijassa kantaa, odotetaan toteuttavan ns. ohjattua demokratiaa, jossa harkinnan reunaehdot etukäteen rajataan.

Eniten olen hämmästynyt siitä epäempaattisesta ja psykologisesti avuttomasta asenteesta, jolla rekryyttikokelaisiin on suhtauduttu. Työvoimapulan aattona viranhakijoihin suhtaudutaan kuin hallintoalamaisiin, joita koskevat ratkaisut tehdään bysanttilaiseen tapaan perusteluita selittämättä.

Olen kirjoittanut "kielillä", lähinnä omaksi terapiakseni. Enää ole sijaa korkeille toimijoille, koska kilpailu ihmisistä vaatii ihmisen kohtaamista. Jos ei kysy, miltä toisessa päässä olevalta tuntuu, mitä hän ajatttelee tai millaisista kokemuksista muille kertoo, kohta toisessa päässä ei ole ketään.

Pahan alkujuuri

Deuteropaavali sanoo tosi jyrkästi, että "Rahanhimo on kaiken pahan alkujuuri"(1Tm 6:10). Lause on liioittelua, mutta samalla totta. Kultakuumeet Klondykessä ja Kaliforniassa villitsivät monet vaarantamaan henkensä. Raha saa tappamaan ja pettämään. Raha saa meidät katsomaan elämää ja maailmaa itsensä, eli rahan lävitse. Jos irtorahaa on saatavilla esim. perintönä, lahjana tai mahdollisuutena palkankorotukseen (kuten nyt seurakunnissa, joissa palkkausjärjestelmä uudistuu), niin ahneus ja pikkusieluisuus yhtäkkiä madaltaa fiksujen ihmisten moraalitason pohjalukemiin.

Rahanhimo on jonkinlainen vietti. Rahaa voi haluta, vaikka sitä ei oikeasti tarvitsekaan. Rahaa ei näytä koskaan olevan tarpeeksi. Viileä ja arvostelukykyinen järki sanoo, ettei omistaminen lisää onnea sen jälkeen, kun perustarpeet on kohtuullisesti tyydytetty. Silti himo piiskaa hankkimaan ja vaatimaan yhä lisää. "Tuoko raha onnea?" "Ei." Mitä toivot elämältä?" "Lottovoittoa!"

Oluthimoiselle miehelle luvattiin, että kaksi hänen toivettaan täytetään. Miehen ensimmäinen toive oli: "Niin paljon olutta, kuin ikinä jaksan juoda!" Toinen toivomus muodostui harkinnan jälkeen tällaiseksi: "Vielä sata mäyräkoiraa lisää olutta." Se oli siis olutta, mutta voisi olla yhtä hyvin rahaa.

Samainen Paavali sanoo, ettei seurakunnan kaitsija saisi olla rahanahne (1Tm 3:39.). Kova on pätevyysvaatimus, mutta tavoittelemisen arvoinen.

Ehdoton ja suhteellinen

Luin ensin Jaakko Hämeen-Anttilan kirjan "Usko" ja sitten Kari Kuulan uuden "Helvetin historian." Molemmat tarkastelevat kristillistä perinnettä ikäänkuin pienen matkan päästä ja hyvin kriittisesti. Olen aina ollut kristillisen establishmentin mies ja luottanut traditionaalisiin vastauksiin. Opiskeluajan alkupuolella jouduin hämmennykseen eksegetiikan ja varsinkin uskonnonhistorian opintojen äärellä. Huomasin, että monet perikristillisinä pitämäni opit ja opilliset rakenteet ovatkin enemmän kuin analogisia monien muiden antiikin uskontojen kanssa. Monoteismi periytyy juutalaisuudesta. Enkelit, viimeinen tuomio, taivas ja helvetti sekä Jumala-saatana -dualismi tulevat zarathustralaissuudesta. Oppi kuolemattomasta sielusta on platonismia ja ristiriidassa koko Vanhan testamentin kanssa. Egyptistä tulee ajatus Jumalan kuolemasta ja heräämisestä. Oli pakko myös kohdata Raamatun monimuotoisuus ja epäyhtenäisyys.

En menettänyt uskoani, mutta se keskittyi yhä enemmän Kristukseen, josta tuli absoluuttinen piste relativismin aallokossa. Hänessä Logos, Elämä, jumaluuden koko täyteys ja pelastus tulivat keskellemme. Raamattu ei sano, että Jumala tuli kirjaksi. Kirkolliskokouksetkin näyttävät erehtyvän. Edes kirkon konsensus ei voi ottaa haltuunsa koko totuutta. Kysymykset muuttuvat, eivätkä vanhat vastaukset aina enää ole relevantteja. Välillä alan epäillä olevani jossain määrin kaappiliberaali. Uskon kyllä kaiken, mitä uskontunnustuksessa sanotaan, mutta kaikki lauseet eivät elä minulle. En tunne tarvetta kieltää tradition uskontulkintoja, mutta jotkut niistä sivuutan itselleni vähän merkitsevinä. Etsin kulkukelpoista väylää ummehtuneen konservatiivisuuden Skyllan ja pelkäksi kristillisyyden kuoreksi kuivuneen liberalismin Kharybdiksen välistä. Rehvakka spongilaisuus, joka on jo luopunut lähes kaikesta olennaisesta on yhtä luotaantyöntävää kuin naivi ultrakonservatismi, jolle kaikki on kiveen hakattua.

Jumala on vastannut syvyydestä nousevaan huutooni lähettämällä Kristuksen. Häntä en halua epäillä. Muun näen sitten kuin kuvastimesta, arvoituksen tavoin. Jeesuksen rakkauden sylissä epävarmuus ja vastausta vaille jäävät kysymykset eivät murenna perusturvallisuutta. Uskallan olla yhtä paljon toivovainen, kuin uskovainen.

Ystävyydellä

Kyyninen, elämän pettymyksistä ammentava puoleni on aina epäillyt, ettei todellista rakkautta ole olemassa. Kun ns. hyvistä ihmissuhteista riisutaan kaikki kaupankäynti, peli, itseensä päin vetäminen ja pinnallinen viihtyminen, niin tislautuuko esille jotakin puhdasta, siis rakkautta? Ehkä liian pitkälle viety rakkausnihilismi kumpuaa elämänhistorian rakkausvajauksista. Kettukin luokitteli tavoittamattomissa olevat pihlajanmarjat happamiksi.

Rakkaus ja ystävyys lienevät saman asian kaksi nimeä. Koska todellisinta rakkautta on niukalti, siitä kannattaa pitää kiinni ja sitä kannattaa kaikin voimin rakentaa. Lojaalisuuden ja uskollisuuden hyveet ovat selvästi aliarvostettuja. Syvän ystävyyssuhteen rakentaminen on pitkä tehtävä, mutta ystävyyden pilaaminen käy helposti ja nopeasti. Tästähän avioliitossakin on kysymys. Läheinen kumppanuus on arvo, jonka myyminen halvalla olisi suurta typeryyttä.
Sama pätee kaikkeen ystävyyteen, sukulaisuuteen, työtoveruuteen.

Dies irae. dies illa

Olen pohdiskellut ensi sunnuntain, tuomiosunnuntain saarnaa. Ehkä ajatus siitä, että joudun vastaamaan elämästäni Jumalalle on aika vieras tässä ajassa. On luonnollista ajatella, että olen vastuussa omalle omalletunnolleni, lähiyhteisölleni tai lakia rikkoessani yhteiskunnalle. Mutta että vastaan koko ajan elämästäni myös sen Antajalle ja Omistajalle, se kuulostaa varmaan monen korvissa oudolta.

Jumalasta on tullut Taivaallinen Terapeutti, Suuri Ymmärtäjä, Taivaan Isoisä, jolla ei ole enää mitään tahtoa ihmisen suhteen, joka ei määrää, vaadi tai edellytä mitään. Hän vain hoitaa ja hyväksyy. Ajan Jumala ymmärtää, että huonoimmillakin teoilla on syynsä. Siksi mitään ei voi tuomita, tuskin edes arvostella. Kaikki ovat oikeassa. Kaikki pääsevät taivaaseen. Jokainen valitkoon uskonsa ja tulkoon sillä onnelliseksi. Lain ja evankeliumin uskosta laki on lakkautettu.

Eri asia sitten on, onko tällä jumalalla paljonkaan tekemistä Paavalin tai Pietarin tai Uuden Testamentin Jumalan kanssa. Mihin on katoamassa kallis armo, pyhä arkuus Jumalan edessä ja evankeliumi ihmeenä, lahjana, jonka tuomittu omistaa?

Seurakuntavaalit olivat melkoinen urakka. Uusi valtuusto näyttää hyvältä, vaikka periaatteessa en haluaisi ottaa tällaista kantaa. Montesquieun vallan kolmijako-oppi ja Schaumanin kirkkolain ajatukset siitä, että valta seurakunnassa jakaantuu koko seurakunnan valtaan (vaali), valittujen edustajien valtaan (toimielimet) ja viran valtaan (papit, kirkkoherra) on niin syvään juurtunut, ettei haluaisi oikeastaan ottaa mitään kantaa siihen, onko uusi valtuusto sitä taikka tätä. Käytännössä toivon, että yhteistyö toimisi, luottamus kasvaisi ja uusi valtuusto pääsisi heti pohtimaan olennaisia kysymyksiä. Pohjimmjiltaan seurakunta ei ole demokratia, vaan teokratia ja kristokratia, joka toteutuu parhaiten, kun sekä demokraattinen edustus, että piispuudesta johdettu virka yhdessä johtavat seurakuntaa.Käytännön seurakuntayhteisössä vaikuttavat tavalliset ryhmädynaamiset ja organisaatiososiologiset lainalaisuudet. Yritän siinä pyristellä junailijana. Teen hommaani mielellenäni. Ilot ja jännitteet lomittuvat toisiinsa.Kävimme tänään katsomassa harrastajateatterimme esittämän muksikaalin. Se oli hieno. Arvostan valtavasti sitä, että monet näkevät niin paljon vaivaa tuottaakseen iloa toisille. Teija ja Risto olivat esittäjien joukossa, mikä tietenkin lisäsi hyvää fiilistä. Teatterin jälkeen Kytösalmet kyläilivät meillä. Keskustelu luisti tosi mukavasti ja jäi kesken, mikä on aina hyvän vierailun merkki.Viime päivinä framilla ollutta naapuriseurakunnan kriisiä ajatellen olen pohdiskellut Mannerheimin suvun tunnuslausetta "candida pro causa ense candido."Toteuttaminen lienee vaikeaa, niinkuin synnin välttäminen yleensäkin.