Viime päivinä olen läheltä seuraillut korkean kirkollisen toimijan tapaa hoidella rekrytointiin liittyvää prosessia. Hallinnollinen puoli on sujunut säädösten puitteissa. Hakijoiden kohdalla on käytetty järkevääkin harkintaa. Ratkaisut ovat perusteltuja ja tehty kirkon parasta ajatellen.
Toisaalta kuuntelu, avoimuus ja vuorovaikutus muiden, siis alempien toimijoiden kanssa on jäänyt alkeelliselle tasolle. Kommunikaatio on tapahtunut kirjallisesti, yksisuuntaisesti ja yleensä virkakielellä. Alemman toimijan, joka ratkaisun seuraukset ensisijassa kantaa, odotetaan toteuttavan ns. ohjattua demokratiaa, jossa harkinnan reunaehdot etukäteen rajataan.
Eniten olen hämmästynyt siitä epäempaattisesta ja psykologisesti avuttomasta asenteesta, jolla rekryyttikokelaisiin on suhtauduttu. Työvoimapulan aattona viranhakijoihin suhtaudutaan kuin hallintoalamaisiin, joita koskevat ratkaisut tehdään bysanttilaiseen tapaan perusteluita selittämättä.
Olen kirjoittanut "kielillä", lähinnä omaksi terapiakseni. Enää ole sijaa korkeille toimijoille, koska kilpailu ihmisistä vaatii ihmisen kohtaamista. Jos ei kysy, miltä toisessa päässä olevalta tuntuu, mitä hän ajatttelee tai millaisista kokemuksista muille kertoo, kohta toisessa päässä ei ole ketään.
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
No comments:
Post a Comment