Hallinnon näkökulma

Viime päivinä olen läheltä seuraillut korkean kirkollisen toimijan tapaa hoidella rekrytointiin liittyvää prosessia. Hallinnollinen puoli on sujunut säädösten puitteissa. Hakijoiden kohdalla on käytetty järkevääkin harkintaa. Ratkaisut ovat perusteltuja ja tehty kirkon parasta ajatellen.

Toisaalta kuuntelu, avoimuus ja vuorovaikutus muiden, siis alempien toimijoiden kanssa on jäänyt alkeelliselle tasolle. Kommunikaatio on tapahtunut kirjallisesti, yksisuuntaisesti ja yleensä virkakielellä. Alemman toimijan, joka ratkaisun seuraukset ensisijassa kantaa, odotetaan toteuttavan ns. ohjattua demokratiaa, jossa harkinnan reunaehdot etukäteen rajataan.

Eniten olen hämmästynyt siitä epäempaattisesta ja psykologisesti avuttomasta asenteesta, jolla rekryyttikokelaisiin on suhtauduttu. Työvoimapulan aattona viranhakijoihin suhtaudutaan kuin hallintoalamaisiin, joita koskevat ratkaisut tehdään bysanttilaiseen tapaan perusteluita selittämättä.

Olen kirjoittanut "kielillä", lähinnä omaksi terapiakseni. Enää ole sijaa korkeille toimijoille, koska kilpailu ihmisistä vaatii ihmisen kohtaamista. Jos ei kysy, miltä toisessa päässä olevalta tuntuu, mitä hän ajatttelee tai millaisista kokemuksista muille kertoo, kohta toisessa päässä ei ole ketään.

Pahan alkujuuri

Deuteropaavali sanoo tosi jyrkästi, että "Rahanhimo on kaiken pahan alkujuuri"(1Tm 6:10). Lause on liioittelua, mutta samalla totta. Kultakuumeet Klondykessä ja Kaliforniassa villitsivät monet vaarantamaan henkensä. Raha saa tappamaan ja pettämään. Raha saa meidät katsomaan elämää ja maailmaa itsensä, eli rahan lävitse. Jos irtorahaa on saatavilla esim. perintönä, lahjana tai mahdollisuutena palkankorotukseen (kuten nyt seurakunnissa, joissa palkkausjärjestelmä uudistuu), niin ahneus ja pikkusieluisuus yhtäkkiä madaltaa fiksujen ihmisten moraalitason pohjalukemiin.

Rahanhimo on jonkinlainen vietti. Rahaa voi haluta, vaikka sitä ei oikeasti tarvitsekaan. Rahaa ei näytä koskaan olevan tarpeeksi. Viileä ja arvostelukykyinen järki sanoo, ettei omistaminen lisää onnea sen jälkeen, kun perustarpeet on kohtuullisesti tyydytetty. Silti himo piiskaa hankkimaan ja vaatimaan yhä lisää. "Tuoko raha onnea?" "Ei." Mitä toivot elämältä?" "Lottovoittoa!"

Oluthimoiselle miehelle luvattiin, että kaksi hänen toivettaan täytetään. Miehen ensimmäinen toive oli: "Niin paljon olutta, kuin ikinä jaksan juoda!" Toinen toivomus muodostui harkinnan jälkeen tällaiseksi: "Vielä sata mäyräkoiraa lisää olutta." Se oli siis olutta, mutta voisi olla yhtä hyvin rahaa.

Samainen Paavali sanoo, ettei seurakunnan kaitsija saisi olla rahanahne (1Tm 3:39.). Kova on pätevyysvaatimus, mutta tavoittelemisen arvoinen.